Anoppi tuli taas tänään kylään -kutsumatta. Se ämmä osaa käydä mun hermoille erinomaisen hyvin. Olen pitkään analysoinu, et mikä siinä ihmisessä NIIN kovin tökkii, mutta muuhun lopputulokseen en oo päässyt, ku et se on ihan helvatan TYHMÄ! Siis ihan oikeesti. Välil melkei käy sääliks, ku se jää monttu auki vaa kattomaan ja jo tyhmä ilmekin kertoo, että ei menny taa asia jakeluun. Mut en sääli sitä. Niin paljon se on murhetta mun elämään tuonu, et ei EES sääliä multa saa. Lasten takia pysyttelen väleissä ja vähän miehenkin, mutta välttelen niin paljon, ku vaa pokkaa on.
Just tuo siinä jurppii, et vaan ilmestyy ovelle ja asettuu taloks ihan kyselemättä, et sopiiko se meille ( lähinnä mulle ) vai ei. Tänään meinasin jo älähtää, ku sai meuhkaamisellaan pienemmän heräämään päikkäreiltä ennen aikojaan, mut jälleen kerran pidin suuni kiltisti supussa. Ai hemmetti et joskus tekee tiukkaa pitää suunsa kii, mut pakko se vaan on. Jos nimittäin avautuisin oikein kunnolla, niin veikkaan, et se olis sit siinä. Sehän ei mua haittais, mutta pakko ajatella perhettä.
